Saamattomuus ja uskaltamattomuus näyttävät olevan päivän sanoja.

Minäkin olen taas lähes vuoden pyörinyt ympyrää ja miettinyt mitä oikeasti haluaisin tehdä, mutta en voi kyllä tunnustaa että olisin asioiden muuttamiseksi tehnyt yhtään mitään.. Tai no joo. Vaihdoin duunipaikkaa, mutta vain huomatakseni, että ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Se ei ollut ehkä ihan fiksu siirto.. tai siis sain paremman palkan, lyhyemmän työmatkan ja ylennyksen, mutta siinä ne hyvät puolet sitten olikin..

Vanhassa duunissa kirosin, kun tieto ei kulje isossa organisaatiossa, kukaan ei välitä jne. mutta nyt pikku firmassa sain huomata, kuinka hyvin oikeastaan asiat olivatkaan siellä isossa firmassa.. Siellä minut esiteltiin uusille duunikavereille, kaikille uusille esiteltiin vanhat työntekijät, näytettiin mistä löytyy mitäkin jne.

Toisin on täällä pikku firmassa. En edelleenkään tiedä, kuka tekee ja mitä tekee. Mitään ohjeistuksia tai esittelyjä ei pidetä. Uusia ihmisiä tulee ovesta sisään; heille osoitetaan oma paikka avokonttorista ja viikkopalaverissa mainitaan, että ai niin toi alotti täällä viikko sitten..Puhutaan siitä miten hienosti kommunikoidaan ja dokumentoidaan. No se kommunikointi on sitä, että aamulla sanotaan huomenta ja alkuillasta heippa. Muuta ei juuri puhuta.

Ja ne dokumentit, ne on siellä jokaisen levyn kulmalla. Vahditaan ettei kukaan muu vaan pääse niihin käsiksi. Ison firman pomo sanoi, että olen koska tahansa tervetullut takaisin, jos siltä tuntuu... no nyt tuntuisi, mutta en kyllä mene maitojunalla muutaman kuukauden jälkeen takaisin, en varmasti!!

Joka viikko vannon, että käytän seuraavat vapaani oman tulevaisuuteni suunnitteluun. Mulla on jo ruutuvihkokin varattu sitä varten. Vihon muutaman sivun kulmassa on listattu nykytilanne ja se mihin tavoittelen..siinä välissä on tyhjää. Suunnitelmia on paljon ja oikeastaan tiedän, miten niiden kanssa pääsisi eteenpäin, mutta.. siirrän toteutusta jatkuvasti eteenpäin. Toivottavasti en huomaa nelikymppisenä, että oho, se sama vihko on edelleen siinä olohuoneen pöydällä, samoilla merkinnöillä..

Olis varmaan aika tehdä jotain....

Viimepäivinä Facebook statukset ovat olleet tulvillaan sitä, miten maahanmuuttajia suositaan ja ulkomaille lähetetään rahaa samalla kun suomalaiset vanhukset ja lapset kärsivät.

Totta tuokin. Suomessa on satoja kohteita joissa tarvittaisiin kipeästi rahaa, kuten vanhusten huolto, lasten psykiatria jne, mutta! Onko se sitten todellisuudessa pois meiltä suomalaisilta jos rahaa käytetään myös jo maassa olevien maahanmuuttajien opastamiseen tai kouluttamiseen? Kuinka moni suomalainen elää "valtion rahoilla" ihan vain siksi, että sitä maksetaan? Suomessa on myös monta suomalaista, jotka ovat kieltäytyneet työstä koska työttömyyskorvaustakin saa, tai työt eivät vaan yksinkertaisesti kiinnosta. Minä maksan vuodessa veroina vähintään yhden työttömän työttömyyskorvaukset, joten olen mielestäni pätevä kommentoimaan tätä asiaa.

Suomessa on yleinen selitys sille, että johonkin ei riitä resursseja, se että määrärahoja ei ole. Joka vuosi tehdään budjetti, jonka mukaan rahoja jaetaan kehitysapuna, maahanmuuttoon, terveydenhuollolle jne. Jos siis maahanmuuttajille tehdyt opetusvideot tai kehitysapurahat jätettäisiin käyttämättä, ei se lisäisi yhtään rahaa vanhuksille tai terveyden huoltoon. Tätä faktaa kukaan facebook kommentoijista tuskin on tullut ajatelleeksi.

Jos todellista muutosta halutaan, niin saadaanko sitä narisemalla? EI!! Miksei lähdetä tekemään asioille jotakin. Valitetaan, että naapurin yksinäinen mummo tai vaari ei saa apua, mutta miksei sitä mennä tarjoamaan? Miksei käydä katsomassa silloin tällöin ja auteta? Minne on Suomesta kadonnut lähimmäisestä välittäminen??? Kotiin mennessä tuskin tervehditään naapuria, apua ei pyydetä eikä anneta. Kaikkeen ei tarvita rahaa, joskus riittäisi myös inhimilisyys.

Kärkkäillä kommenteilla ehkä herätetään keskustelua, mutta nämä kärkkäimmät kommentoijat eivät suostu katsomaan asiaa muusta kuin omastanäkökulmastaan, kolikolla on aina kaksi puolta. Lopetetaan mustavalkoinen ajattelu ja ryhdytään toimimaan!!!

Ihanaa! Ilmassa on vihdoinkin kevään merkkejä. Aurinko paistaa, vettä tippuu räystäiltä ja kuinka ihanilta juuri avautuneet narssissit näyttävätkään terassilla.

Minun lempivuodenaikani ovat syksy ja talvi, mutta nyt piiitkään talven jälkeen tämä kevät näyttää ihanalta. puiden juurilta alkaa pilkottaa maa ja silmät hakeutuvat vähitellen sulaville tienpenkoille tihrustelemaan, joko näkyy leskenlehtiä. eihän niitä vielä varmaan näy, mutta jonain keväänä olisi kiva bongata se ensimmäinen leskenlehti, ennen kuin kukaan muu ehtii ensin.

Keltainen on ehdottomasti kevään väri. Pääsiäinen tipuineen ja te-te narssissit ovat varmat kevään merkit. Aurinko paistaa keltaisena taivaalla ja luo ihanaa valoa. Harmi vain, että aurinko paistaa aina silloin, kun minun pitää pysytellä toimiston seinien sisäpuolella. Onneksi on vielä käyttämättömiä lomapäiviä jäljellä! Oi kuinka ihanaa olisikaan lähteä Lappiin, hiihtää pitkiä lenkkejä, lasketella ja avata terassikausi jälleen kerran pohjoisessa. Joskus vielä, kun saan itsestäni aikaiseksi muutan Lappiin ja kuljen shamaani kaapu päälläni soitellen rumpuani =)

 

Sitä odotellessa katselen työhuoneeni ikkunasta ihanaa kevättä!

Kuka on aina se, joka jätetään kutsumatta tai kutsutaan viimeiseksi, kun suunnitellaan tyttöjen iltaa?

Kolmekymppinen, naimaton ja lapseton nainen.

Kolmekymppisellä naimattomalla ja lapsettomalla naisella, joka kuitenkin elää parisuhteessa ei ole minkäänlaista arvoa. Se luokitellaan naiseksi, joka ei osannut kasvaa aikuiseksi tai piti uraansa tärkeämpänä kuin perhettä. Se saa aina koiramaisen alistuvia katseita kun puhe kääntyy perheasioihin.

Jos se kutsutaan tyttöjen iltaan, se saa istua sivussa kun muut puhuvat pikku Jeminan ja Petterin korvatulehduksista, synnärille jääneestä krapulasta ja raskausajasta. Se ei voi ymmärtää kuinka hankalaa lapsiperheen elämä on ja kuinka paljon rajoituksia lapset tuovat.

No hittoako menivät hankkimaan niitä. Minä käyn mieluummin matkoilla silloin kun haluan ja jos haluan viettää krapula päivän peiton alla, niin minä teen niin. Mutta, kas! Minä olenkin niin itsekäs tai lapsellinen etten ole noita hankkinut.

 

Työhaastattelussa kolmekymppiseltä udellaan, että montakos lasta teillä olikaan ja kun ei ole niin koskas niitä sitten on tulossa.

Lehdissä hehkutetaan yhtä toisensa jälkeen, kun taas on yksi naisministeri päättänyt jättää työnsä ja laittaa perheensä etusijalle. Ei siinä mitään vikaa, mutta miksi ihmeessä nämä tyypit pitää nostaa jalustalle, kuin paremmatkin pyhimykset? Mitä vikaa siinä on että ei ole lapsia. Minä en ainakaan halua tai jaksa selvitellä syitä siihen, miksi meillä on kahden aikuisen ihmisen talous.

Jos sanon, etten halua lapsia, minusta tehdään kylmä uraohjus, joka ei ajattele ketään muita kuin itseään ja jos taas kerron että siihen on joku lääketieteellinen syy, saan kuunnella voivottelua ja katsella taas niitä koiramaisen sääliviä ilmeitä, että voi,voi.

Syyt ovat ihan minun omiani, eikä minulle tarvitse luetella mitä vaihtoehtoja minulla on. Kysyn jos haluan! En myöskään halua sitä että minut lokeroidaan johonkin tiettyyn luokkaan... tai itseasiassa, niinhän on jo tehty. Lapsettomia naisia saa syrjiä ihan niin paljon kuin halutaan, eikä siitä tarvitse edes tunteasyyllisyyttä. Miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta ja ikärasismista jaksetaan jauhaa vaikka kuinka paljon, mutta miksei kukaan puutu tähän lapsettomuusrasismiin? On kaiken maailman mammajumppia ja äiti-lapsi tapahtumia. Miksei voida järjestää ihan samoja asioita, mutta ilman että kategorioidaan naiset?